Joulukuisia kuulumisia

Taas on mennyt tovi blogin päivittämisessä.. Mitään ihmeellistä meidän elämässä ei ole tapahtunut. Koirat voivat hyvin. Lumo täytii 5.12 tasan 7 kuukautta, ja hänestä on kasvanut viehkeä ja ihana murkkuikäinen teini, jolta aina ajoittain tuntuu jäävän korvat kotiin kun ulkoillaan..  Neiti on saalistanut ensimmäisen elävän metsäpäästäisensä ja ylpeänä leikkinyt "aarteellaan" (onneksi ei kuitenkaan syönyt raatoa). Alma voi vanhasti ja vointi on pysynyt melko stabiilina, eikä keikkunut suuntaan jos ei toiseenkaan. Minä, emäntä, olen saanut amk-opintoni hyvään vaiheeseen, lopputyö on purkissa, palautettu ja siitä on saatu arvosanaksi 4 (arviointiasteikko 1-5). Nyt sitten täytyisi saada se 15 opintopistettä suoritettua ja raportoitua, niin paperit olisivat näillä näppäimillä kädessä 31.3.2009. Tähtään siis siihen. Nyt sitten mietitään mitä sitä kaiken tämän jälkeen tekisi..

 "Kattokaa, käytii mamman kaa Mustissa ja Mirrissä ja mä sain valkkaa ite luun..."

(ei nyt isoin, mutta isoimmasta päästä.. Mutta jospa sitten kestäisi edes hetken..)

Viimeisestä päivityksestä on kulunut melkein kuukausi, ja tunnustan olevani melko saamaton tämän kirjoittelun suhteen (ja ehkä monen muunkin asian..) Elämä on koiria ja koirat ovat elämä. Olen niin huikean onnellinen omista karvakuonoistani. Lumon kasvattajalle Anskulle sanoinkin Voittaja-näyttelyssä nähdessämme, että olen maailman onnellisin, koska olen saanut niin ihanan koiran kuin Lumo! Yhteinen taival ei ole ollut helppo kulkea, ja paljon on vielä edessä. Harva asia on elämässä ongelmatonta, mutta yhteinen sävel Lumon kanssa on olemassa ja olen hurmiossa seurannut pienen koiran kasvua ja kehitystä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Almaa ei tietenkään sovi unohtaa, elämäni koiraa. Mutta tuntuu, että olen saanut myös toisen "elämäni koiran". Nyt kypsemmällä iällä, aikuisena sitä kait kuuluu sanoa, katselee koiraa ja sen kanssa toimimista hyvin eri tavalla kuin silloin kun olen Alman saanut elämääni rikastuttamaan (eli 10-vuotiaana). Silmä lepää ja mieli rauhoittuu kun katsoo kahta ihanaa koiraa, jotka ovat tuoneet elämääni uskomattoman paljon iloa ja vilskettä sekä murhetta ja surua.

Poron luita, mamma se hemmottelee...

Viimeisen kuukauden aikana olemme Lumon kanssa käyneet säännöllisesti Peiqin, Aidan ja tyttöjen Noora-emännän kanssa ulkoilemassa. On koirapuistoiltu, kierretty pidempiä lenkkejä, jolloin koirat ovat saaneet riekkua vapaana ja lenkkien jälkeen istahdettu hetkeksi kahvi- tai teekupillisen ääressä. Ei ole epäselvää ketkä ovat Lumon "bestikset". Almakin on saanut säpinää elämäänsä kun tytöt ovat vierailleet meillä. Sampo-akitaa ja Marikaa ei tosin sovi unohta. Heitäkin näemme säännöllisesti ulkoilujen ja istumisten merkeissä. Sampo taitaakin olla Lumon idoli. Niin cool ja oman arvonsa tunteva akita saa aina pienen lappalaisteinarin onnesta sekaisin. Kyllä Sampokin Lumosta tykkää, ja joskus jopa innostuu pienen pieneen leikkiin, mutta Lumo taitaa olla Sampon mieleen vielä ihan liian villi ja rauhaton. Myös portugeesi-neiti Fera, topakka tapaus, oli meidän kaikkien ilona yhden lauantaipäivän, kun Feran muut laumanjäsenet olivat Voittaja-näyttelyissä. Fera suhtautui Lumoon mukavasti, kun oma lauma ei ollut paikalla.

 Lumo ja Fera "maahan" ja sitä herkkuahan tässä kuvassa odotellaan..

.

Tänään meillä oli ympäristökasvatuspäivä isolla K:lla. Jonkun verranhan meidän tulee liikuttua julkisilla, kun emännällä ei sitä ajokorttia ole. Yleensä matkat ovat lyhyehköjä ja niihin liittyy mukavia koiratapaamisia. Tänään ei kuitenkaan niin ollut. Matkustimme junalla keskustaan, kävimme L´Oréalin koulutusstudiolla moikkaamassa tuttuja, asioimassa Kampin keskuksessa ja ennen kotiin lähtöä moikkasimme Satu-Maijaa Forumin Body Shopissa. Eli hulinaa, uusia hajuja, paljon ihmisiä ja lisää hulinaa. Lumo käyttäytyi erinomaisesti ja rauhallisesti. Ihmiset kun ylipäänsä Lumon elämässä ovat tähän asti olleet kivoja ja ovat sitä edelleen. Junamatka keskustaan meni hienosti emännän jalan päällä makoillessa. Studiolla neiti tutustui paikkoihin ja piilotteli possun saparoaan. Kun paikat oli tutkittu ja saparollekaan ei löytynyt hyvää piiloa, neiti pisteli sen poskeensa ja otti lepoa. Kampin keskuksessa Only-liikkeessä asioidessa istahti kiltisti kassaan eteen ja odotti. Body Shopissa tervehti iloisin hännän heilautuksin Satu-Maijan ja odotteli jälleen mallikelpoisesti kun ihmiset vaihtoivat turhan päiväset kuulumisensa. Kotimatkalla otettiinkin sitten torkut junan lattialla. Ja nyt uni maittaa myös kotona. Neidillä näyttäisi siis olevan hyvä hermorakenne ja suhtautuminen uusiin asioihin ja pieneen ihmisvilinään sekä liikenteen meluun. Mitä nyt joskus matkustaminen tuntuu tylsältä kun ei saa moikata kaikkia ihmisiä ja joutuu olemaan paikallaan.. Eipä tuo keskusta sinällään emännän mielestä mikään koiranpaikka todellakaan ole, mutta hyvä sitä on aina aika ajoin käydä totuttautumassa erilaisiin tilanteisiin ja paikkoihin. Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa, vai miten se nyt oli…

 
Vielä lenkin jälkeen jaksaa olla näin terävänä... Tyttöset Aida ja Lumo

Almaa hemmotellaan tietty siinä missä Lumoakin, vaikka poron lumpiosiivuilla..

Lumosta on tullut lumihullu...

Alkuviikko on saatu nauttia talvisista ilmoista ja pitkistä ulkoiluista täysin siemauksin. Emäntä jäi maanantaina muutaman päivän sairaslomalle (työterveyslääkärin suosituksesta) kera antibioottikuurin ja tujun yskänlääkkeen.. Emännän kannalta siis mitään rehki-puhki-liikuntaa ei kylläkään ole harrastettu, mutta aamuisin tai päiväsaikaan on kuljettu reilu tunti metsässä ja pelloilla, jossa Lumo on saanut kulkea vapaana. Vastaavasti illalla tai päivällä on sitten käyty lähikoirapuistossa, jossa Lumon onneksi on ollut kavereitakin paikalla.

Peltofiilistelyä ála Lumo

Maanantai-iltana puistoon tuli Lumon kaveri, belgityttö, Nita ja meno oli kerrassaan huisia. Tiistaina iltapäivällä, isännänkin oltua kotosalla, mentiin yhdessä pellolla ja metsään. Lumo ei malttanut edes tehdä pieniä hakuja metsässä, niin tohinoissaan tyttö oli lumesta. Pellolla mentiinkin sitten kuin päätön kana, Raappavuoren rinteiden alla puksuteltiin parille lumeen pystyyn nostetulle pulkalle, pyörittiin, hyörittiin, juostiin ja touhuttiin. Illalla käytiin taas puistossa, ja paikalla oli pienen pieni, viisi kuukautta vanha Alaskan malamuutti tyttö Aivi. Oli mukava katsella miten Lumo osasi leikkiä vähän "nätimminkin" kun kaveri oli nuorempi ja vielä hieman kömpelömpi. Tuossa vaiheessa parin kuukauden ikäero on hyvin selkeästi nähtävissä. Muistui erittäin hyvin mieleen alkusyksyn puistoilut ja muut kavereiden kanssa riekkumiset, kun Lumo oli vielä NIIN pieni ja jäi takaa-ajoleikeissä jonkin verran jälkeen muista. Mutta ei enää :)

Peltoposeerausta (näyttää muuten jo ihan rotunsa edustajalta)

Tänään aamulla törmättiin metsässä Lappalaispoika Nikkeen, ikää vuoden verran, ja taas mentiin. Tyypit olivat jokseenkin lumessa ja lumisia. Kummallakin lumi paakkuuntui turkkiin, ja ulkoilujen jälkeen Lumo tuo yleensä kilon verran lunta kotiin lähinnä pussihousuihin ja jalkoihin kertyneenä. Muutenkaan typy ei tahdo oikein osata enää liikkua "järkevästi" ulkona. Auratulla tiellä ei todellaakaan VOI liikkua, vaan metriset pientareethan ovat sitä varten. Siellä sitten loikitaan ja pompitaan sekä välillä sukelletaan lumeen... Tänään iltapäivästä mentiin puistoilemaan pienen lumisateen saattelemana. Puistossa seuraa pitivät Aussi uros Dali ja Hovawart tyttö Dora. Nyt sitten köllitäänkin tyytyväisenä. Toki sitä oltiin emännän apuna keittössä tonnikala-makaronilaatikon valmistamisessa, ja tytöt saivatkin maistiaiseksi pienet määrät tummaa makaronia kera tonnikalan. Nyt tämän emännän täytyisi lähteä vaihteeksi Alman kanssa ulkoilemaan.

Juoksujalkaa

 

Ihanaa, talvi tuli! Lumosta on tullut iso tyttö ja Almis voi kuin aina ennenkin..

Kaikkien koirakirjojen ja pennunkasvatusoppaiden mukaisesti vasta puolivuotiaalla koiralla on kehittynyt pidätyskyky. Lumo on elävä esimerkki tästä. Nyt, neidin täytettyä puolivuotta marraskuun alussa, on pissapaperit voitu unohtaa. Oikeastaan viimeisen kuukauden ajan pissoja tuli hyvin satunnaisesti enää sisälle. Ehkä silloin kun on tosi "äksöliä" kyseessä. Esimerkiksi kun perhe Portugeesit tulivat Alma-mummon syntymäpäiville, niin Lumolta lirahti pienoinen ilopissa, jota sitten hännällä huiskittiin pitkin poikin. (Ja toki sillä kasteltiin myös isännän juuri vaihtamat sukat… Mutta sehän on vaan pissaa.) Paperit ovat siis nykyään jemmassa, ja ne nostetaan esille, jos muistetaan, ainoastaan silloin kun isäntäväki on töissä tai pidemmän aikaa toisaalla. Tosin mamma on kyllä vannoutunut pikku-neidin pidätyskyvystä, ja jokseenkin myös siitä ettei kotona yksin ollessa riekuta mitenkään megana, muuta kuin ne lailliset nameilla täytetyt kananmunakennot ja vessapaperirullat. (Sinällään mammalla on kyllä pieni epäilys, että Lumo vilpertti olisi saattanut vierailla emännän ja isännän sängyssä launantain kauppareissun aikana. Todisteena mahdollisesta visiitistä löytyi Dentasticks, ja mistäkö muualtakaan kuin isännän peiton alta.)

Näin marraskuun loppupuolella on vihdoin päästy nauttimaan lumesta ja talven tunnusta täällä eteläisessäkin Suomessa. Lumo on hurmiossa. Viime viikon torstaina satoi ensimmäinen hento lumihuntu, ja neiti tutkaili innolla lumista maaperää. Hieroi itseään pakkasen rapeuttamaan nurmeen, haisteli, maisteli ja tunnusteli. Nyt kun lunta on sitten reippaasti enemmän, niin Lumon mielestä auratuilla teillä kävely on hienohelmojen hommaa, ja neiti loikkiikin metrisillä pientareilla.

Viime lauantaina vierailtiin mukavassa pikku pakkassäässä Etelä-Haagassa. Peiqin ja Aidan kotinurkilla, minne matkattiin lähijunalla. Junassa matkustaminen sujuukin aika mukavasti. Menomatkasta neiti uskaltautui junan rappuset mennessä ylös sekä pois jäädessä alas. Muutenkin matkustaminen meni sangen mukavasti, Lumo olisi vaan halunnut moikata kaikki kanssa matkustajat. Haagassa käytiin koirapuistossa, jossa oli paljon uusia koirakavereita. Olipa siellä toinenkin lappalaispennelityttö nimeltä Hippu. Hipulla oli emännän mukaan ikää yhdeksän kuukautta, ja nimensä mukaisesti Hippu oli ainakin Lumoon verrattuna melko hippu. Ei epäilystäkään että tuosta Lumo neidistä on kasvamassa aikuisten oikeasti aika kookas feminiini rotunsa edustaja.  Puistoilujen jälkeen mentiin vielä tyttöjen luokse kahville. Lumolla oli huisia. Peiqin ja Aidan luona sai mennä isäntäväen sänkyyn, ja siellä pelmuttiinkin kavereiden kanssa. Kotiin saapuikin sitten megaväsynyt pikku neiti.

Säätiedotus lupaili sunnuntaiksi talvimyrskyä ja sankkaa lumipyryä. Me lappalaiskoiramammat olimme sopineet yhteiset ulkoilutuokiot myös sunnuntaille. Tuiskussa ja tuulessa, sankan lumipyryn saattelemana, haukkailtiin raitista talvi-ilmaa Petikon metsässä. Sää suosi jälleen kerran koiranulkoiluttajia. Koirat saivat juosta vapaana ja nauttia rodulleen ominaisesta säästä. Nooran kanssa on sovittu ulkoiluja taas tulevallekin viikonlopulle. Tytöillä on mukavaa keskenään, ja emännätkin viihtyvät hyvin yhdessä.

Lumoa hymyilyttää

Alma-mummollekin kuuluu hyvää. Hän ei tosin, aikaisempien vuosien tavoin, innostu enää yhtä mittavasti lumesta. Mummon kanssa käytiin toissa viikon perjantaina verikokeessa, jonka tuloksia eläinlääkärimme Tanja soitteli viime viikolla. Pientä nousua on edelleen mummelin munuais- ja maksa-arvoissa, mutta hyvin lievää. Lääkitystäkin laskettiin puoleen aikaisemmasta, josko se lisäisi hieman menetettyä lihasvoimaa takajaloissa. Alma käy kerran pari viikossa meidän mukana koirapuistossa. Mummosta puistoon kävely on tyhmää, vaikkakin puistossa puolestaan ihan mukavaa. Cartrophen-pistosta jatketaankin kuukausittaisena ylläpitoannoksena nivelten toimivuuden ja hyvinvoinnin tukemiseksi. Muuten Almis voi kuin ennenkin, ruoka maittaa ja iltaisin meillä herkutellaankin porkkanoila.

Jee, tänään SE vihdoin tuli! Ai mikä se? No Furminator!!! Ystäväni Caro lenteli töidensä puolesta tässä Nykkiin ja takaisin, ja toi meille tämmöisen ihka oman ihmelaitteen. Furmista olenkin oikein silmät kiiluen kokeillut heti aamulla sen saatuani Alman (jolla parhaillaan on karvanlähtöaika) turkkiin, ja kyllä se toimii. Kolmeen otteeseen on täytynyt tätä ylistettyä, kehuttua ja palvottua vempelettä päästä tänään kokeilemaan, ja karvaa lähtee muutamalla vedolla R-E-I-L-U-S-T-I! Yritän vain olla innostumatta liiaksi, jottei meillä kohta ole karvatonta lappalaissekoitusta. Kjäh.

Tämä se on: The Furminator

No saivatpa koiratkin, tai lähinnä Lumo, jotain mieltä lämmittävää eli leluja. Pyysin Caroa tuomaan loppurahoilla jonkin kestävän, ja mahdollisesti aktiivitasoa kohottavan lelun. Niitä tulikin kaksi: Kongin luun mallinen kuminen lelu, jonka päihin saa namut jemeliin sekä kanvaskankaisen Chilly Bone-luun. Joka käytännössä toimii niin, että lelu kastellaan läpi kotaisin, laitetaan mukana tulleeseen suljettavaan mini grip -pussiin ja pistetään pakkaseen vähintään tunniksi. Se on sitten kivan viileä ja rapsakka pikkukoiran hampaille. Lumohan on siitä ihana lapsi, että hän on kyllä aina kovin kiitollinen uusista leluistaan. Ottaa ne heti leikittäväksi (liekö johtuu siitä että haisevat "vieraalle") ja leikkii niillä aikansa, kunnes ne sitten unohtuvat taas hetkeksi. Tosin meillä kyllä leikitään lähes kaikilla leluilla. Sitten on juuri nämä tällaiset speciaalilelut, joita ei varsinaisesti säilytetä koirien ulottuvilla aina. Eli kongit, aktivointipallot ja sitten tämä Chilly Bone. Tosin tuota kongin luuta voisi antaa kaluta ihan aina esim. tapetin sijaan.

Lumo ja Lumon uudet lelut

Tänään käytiin moikkaamassa koirakaveri Sampoa sekä ihanuuden emäntää Marikaa parin tunnin lenkkeilyn merkeissä. Paikkana oli vaihteeksi Pitkäkoski ja siellä mutaisia pellon reunuksia pitkin tarvottiin aina Haltialan tiloille asti. Koirat saivat jousta koko ajan vapaana ja voi kuinka he N-A-U-T-T-I-V-A-T! Lenkki on siitä mainio, että siinä näkee pitkälle jos vastaan tulee muita, niin kerkeää kytkeä koirat. Tai no lähinnä tämä helpottaa mun ja Lumon toimia, sillä meillä saattaa joskus hieman kestää. Niin ei sitten tule vihaisia mulkoiluja tai muuta suun soittoa kanssaulkoilijoilta (joita kyllä yritän mahdollisimman paljon huomioida ja kunnioittaa, mutta haluan valitettavasti opettaa koirani lainvastaisesti kulkemaan kytkemättömänä, ja sitä kautta jossain vaiheessa toivon koirani olevan välittömästi kytkettävissä, ja sitä taitoa ei muutoin voi opettaa kuin nuorena ja käytännön kautta). Lumolla ja Sampolla oli kyllä sangen nastaa. Hepulointia, pientä leikkiä, Vantaan joessa ja kaiken maailman ojissa piti käydä ihmettelemässä (Sampo, joka muuten ei ui, on kuitenkin ihan mahdottoman taitava ojiin ja veteen erikoistunut Akitapoika). Ja mitä isot edellä, sitä pienet perässä. Lumpsukka oli siis taasen niin paskanen ja mutainen neito, että kotiin päästyä suihkuhuuhtelu kutsui taas. Mutta ei haittaa, mamma ei tahdo olla ilonpilaaja (muuta kuin välillä) ja ei meillä mitään hienohelmoja kaivata. Suihku on keksitty, samoin pesukone.

Taas sataa...

Ihanaista marraskuuta kaikille… Saatiinhan tässä välillä nautiskella hieman kuivemmista ja kylmemmistäkin ilmoista, mutta nyt taas vaihteeksi sataa sataa ropisee… Onneksi meidän Lumo – neitiä ei pieni sade haittaa   Alma taasen on sellainen tyty, ettei sateella viitsisi pahemmin ulkoilla, herkutella vaan…

Lumo ruoanlaittoavussa...

Lumosta on taas tullut vielä ihkumpi koiraneiti. Muun muassa läheisyys on hänestä nykyään sangen mukavaa, samoin ruoanlaitto, isännän kanssa kaikenlainen asentaminen, mamman kanssa puuhailu ja mikä parasta, Almaa ei tee mieli kiusia enää juuri lainkaan! Lumotus on nykyään niinkin rakastavainen juniori Alma-mummoa kohtaan, että nuolee mummelin suunpielet, silmät, ja korvat. Tosin kaiken tämän mielistelyn päätteeksi neidin kyllä tekee usein mieli hieman riekkua ja tassutella mummoa..

Lumo suukottaa Almaa, ja Almalla taitaa mennä hermo...

Viime viikon perjantaina tytöt autoilivat ja hoitivat asioita emännän ja isännän kanssa. Käytiin Jumbossa ostamassa Lumolle 22,5kg ruokaa (eipä lopu heti kesken...), sieltä Käpälämäkeen jossa Alma kävi hakemassa kolmannen Cartrophen-piikin. Käpälämäestä pikaruokapaikan drive-in:n., ja kyllä oli Lumolla taas ihmeteltävää isännän tehdessä roskaruokatilausta… Puhuva pömpeli… Emännän ja isännän tankattua ajeltiin Pitkäkosken koirapuistoon. Siellä olikin seuraa. Puolivuotias porokoiratyttö sekä parivuotias porouros. Puistosta lähti taasen melko likainen ja mudalta tuoksahtava pikku-Lumo sekä aina niin siisti ja sivistynyt Alma-neito. Illalla tehtiin Lumon kanssa vielä pientä koti-toko-treeniä. Vaikka ulkona toisinaan tuntuu, ettei neidillä ole korvia eikä hajuakaan mistään mitä pitäisi (ja mitä osataan oikeasti jo tehdä), niin mamma on kyllä sangen vakuuttunut siitä, että Lumo yrittää vedättää sen minkä kerkee. Kotitreeneissä ei tietenkään ole häiriöitä samalla tavalla, ja perjantai-iltana kermajuuston voimin tehtiinkin vaikka ja mitä. Ja osattiin myös.

Lauantai-iltana Lumo osallistui mamman kanssa meikkaamiseen. Muistuttaen aika paljon Almaa hieman nuorempana, jolla oli tapana tulla makoilemaan mamman viereen lattialle ja tarkkailla tapahtumaa. Lumo seurasi kyllä sangen tarkasti jokaista siveltimen vetoa. Lauantai-iltana tytöt joutuivat olemaan muutaman tunnin keskenään, kun ihmiset kävivät riennoissa. Puuhaa toki jätettiin: erinäisiä pahvisysteemejä joita sai sitten aikansa kuluksi repiä. Ensimmäistä kertaa tuntui, että tytöt oikein odottivat meidän lähtöä ja niitä herkkuja kaiken maailman pahvitolloissa. (Helpottaa kyllä aina emännän mieltä noin lähdön hetkellä tuollainen herkkujen odottelu. Eli olen onnistunut tekemään ihmisten lähtemisestä ja koirien yksin jäämisestä mukavaa, kiitos vielä Maaritille joskus antamastaan vinkistä! Onneksi ihmisten paluu on myös super-mukavaa )

Sunnuntaina oltiin taas ulkoilemassa Peiqin ja Aidan kanssa. No olihan tyttöjen emäntä Noorakin toki mukana. Mentiin Pitkäkoskelle, ja käveltiin peltojen reunuksia pitkin varmaan Haltialan tiluksille asti. Käveltiin samaa reittiä takaisin, ja vielä hetkeksi aikaa koirapuistoon. Pari tuntia meni sateessa ulkoillessa. Tytöillä oli hauskaa. Leikkivät ensimmäistä kertaa kolmisteen, pulahtivat Vantaan joessa, juoksivat mutaisia peltoja pitkin, hepuloivat ja haukkuivat. Huvittavia otuksia. Lumo pääsi ensi kertaa sisälle Peiqin hurjiin leikkeihin, ja pisti samalla mitalla takasin. Aikamoinen hurjimus siis tuo meidän Lumotuskin.

 

Lumo ja Aida

Ensi viikonloppuna olisi taas tarkoitus tehdä joku yhteinen lenkki, ja mahdollisesti vähän treenaillakin yhdessä. Nyt, monen tunnin jälkeen, alan oikeasti tekemään sitä mitä piti… Eli tulosseminaari esitystä ja opponenttiraporttia. Torstain jälkeen ei tartte mennä enää kouluun muuten kuin palauttamaan se "työharjoitteluraportti" sitten jossain vaiheessa, kun olen saanut sen työpaikan, ja ollut siellä pari kuukautta. Sitten virallisesti on tämän tytön amk suoritettu.

Lumon ensimmäinen pentunäyttely 2.11.2008 ja marraskuun alun fiiliksiä

Lumon "näyttelyura" alkoi marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina, 2.11.2008. Paikkana oli Myyrmäen urheiluhalli, ja epävirallisen pentunäyttelyn järjestäjänä Suomen Seurakoirayhdistys.

Lumo ei ollut hallin hälinästä kovinkaan kummissaan. Sisään mennessä hieman ihmetteli, että mikäs paikka se tämmöinen on, mutta tutut ihmiset nähdessään pisti itsensä kehän laidalle maaten kuin vanha tekijä konsanaan. Paikalla olivat myös Lumon kasvattaja Ansku sekä sisko Dixi (Villi-Joikhu Super-Säpinä). Isännän sisko Maarit sai kunnian esittää neidin ensimmäisessä näytelmässä. Emännästä ei ehkä siihen olisi ollut, koska taisin olla porukan pahin jännittäjä.

Ryhmässä oli tasan kolme Suomenlapinkoiraa, kaikki narttuja: yksi ns. virallisen linjan lappalainen, sekä kaksi paimensukuista kanssasisarta. "Yllättävää sinänsä", että juuri tämä virallisenlinjan narttu, joka oli paimentyttöjä muutaman päivän nuorempi ja huomattavasti pienempi, voitti sekä oli ROP-pentu. Lumo sijoittui toiseksi, Dixi kolmanneksi. Tuomarina oli englantilainen Sheena Easton.

Lumon arvostelu PEK2:

 "Pleasing head. Nice top line. Nice shoulder angles in the front. Would like a slightly shorter hock. Just tends to turns elbows out coming towards you."

Vapaa suomennos: "miellyttävä pää, hyvä selkälinja ja etukulmaukset, kintereet voisivat olla aavistuksen lyhyemmät. Liikkeessä kyynärät kääntyvät hieman ulos."

Lumo esittäytyy Maaritin kanssa. Kuva Pasi Jäntti


Kehän laidalla: Lumo ja sisko Dixi. Kuva Pasi Jäntti

Lumo koirapuistossa

Lumon kanssa liikkumista kehässä sekä seisomista täytyy harjoitella, ja paljon. Emäntää puri ehkä pienen pieni näyttelykärpänen sinällään, että varmasti tulemme käymään näyttelyissä aina muutamia kertoja vuodessa. Seuraava mahdollinen näyttely tulee ehkä olemaan tammikuun 2009 lopulla Turussa järjestettävä kansainvälinen koiranäyttely, Top Dog Show. Sinne suunnataan lähinnä kasvattajan innoittamana, sillä Turussa Suomenlapinkoirien tuomarina toimii norjalainen Anne Indergaard. Ja norjalaisten lisäksi paimensukuisista yleensä ovat pitäneet ruotsalaiset sekä tanskalaiset tuomarit.

Eilen tuli ostettua tytöille Nina Ottossonin aktivointipeli. Lumo pääsi testaamaan peliä jo paikan päällä, Alma taas kotona. Mukavaa oli, että meidän lauantaina 16 vuotta täyttänyt mummeli sai kohtuu mukavasti juonenpäästä kiinni.

Tytöt aktivoituvat yhdessä

Lumolla on ollut ihmeteltävää aina aikaisilla aamu- ja myöhäisillä iltalenkeillä kun maassa lepäävät syksyn lehdet ovat niin kovin rapsakoita. Samoin kuuraiseen nurmeen on ihana hieroa itseään, ja jäätyneet lätäköt ne vasta mielenkiintoisia ovatkin.. Tänään käytiin nauttimassa vapaapäivästä ulkoillen Myyrmäen ja Malminkartanon välimaastossa, ja kotiintulomatkalla pyörähdettiin Variston koirapuistossa leikkimässä.

    

Tarkkana

                     

              
Kettutyttö

Meidän jengin parhaat pussihousut ja tuuhein häntä

Koiranpennut ovat sitten ihania: mammanpieni "liiviö" askartelee..

Olen viimeisen kahden viikon aikana alkanut pikku hiljaa tulla siihen tulokseen, että rakkaalla pienellä koirallani alkaa murrosikä hiljalleen kolkutella..

Lumolla on ollut havaittavissa lievää kuulon alenemaa, esimerkiksi luoksetuloissa ja muissa peruskäskyissä kuten istumisessa ja maahan menossa. Tai ehkä kaikki pyynnöt kuullaan, mutta reaktioaika on väillä aika jäätävän pitkä. Tosin välillä neiti kyllä osaa yllättää ja on kovinkin kuulolla :) Yleensä kun on saanut tarpeeksi riekkua, leikkiä, juosta ja touhuta, niin sitten jaksetaan mammaa jopa vähän kuunnella. Onhan se toki tyhjää parempi :) Kärsivällisyyttä siis...

No, selektiivisen kuulon lisäksi havaittavissa on ollut vähän suurempaa purinaa ja puksuttelua. Hämärässä esimerkiksi roskikset, isot autot, yllättävät tiellä yksinään olevat polkupyörät jne. tuottavat ihmetystä. Tätä nyt on tietenkin ollut havaittavissa aikaisemminkin, mutta nyt on selvästi lisääntynyt. Myös vastaantuleville koirille, tutuille ja tuntemattomille täytyy aina hieman päristä. Lohduttaudun sillä, että tämä on ohimenevää.

Lumolla on myös täysin uusi harrastus, entisöinti. Tai jotain pientä entisöintiä on toki tullut harrastettua ennenkin, silloin tosi pienenä ja viattomana, mutta harrastus alkaa saada vähän uusia mittasuhteita...

Tässä muutamia esimerkkejä:

On nakerreltu tylsyyksissä sängyn jalkaa, jonka kulmikasmuoto on jokseenkin päässyt hieman pyöristymään...

Isännän hyllykön kulmastakin on saatu pala pois...

    

Sitten on tämän päivänen työ, eli ilmeisesti lasikuitutapetti on sen verta old schoolia, että sitä on sitten aloitettu irrottelemaan... Samasta kohtaa oli tosin kulmasta jo aloteltu, mutta tänään, oltuani neljä tuntia pois kotoa, niin oli tämä isompi modifiointi tehty. Kulman olisi vielä saanut aika pienellä vaivalla paikattua ja peitettyä (tai siis Mikko olisi), mutta tässä pääsee sitten ihan tapetin irrotus- ja maalaushommiin... Villi-Joikhun Anskulta olen kyllä kuullut, että neiti Super-Säpinä eli Dixi on maistellut myös tapettia, samoin jompi kumpi tyttöjen veljistä.. Korjaus alotetaan sitten ehkä ensi keväänä. Aikaisemmin ei ehkä kannata :D

Kuulumisia...

Nyt se on vihdoinkin tehty. Tänään, tässä kohtapuoleen emäntä menee ja palauttaa opinnäytetyönsä Laurea-ammattikorkeakouluun. Parin viikon päästä on tulosseminaari ja kypsyysnäyte. Seminaariin esitysmateriaalin valmistaminen tuntuu aika pikku jutulta verrattuna tuohon 48-sivuiseen brandia ja markkinointia koskevaan pläjäykseen. Sitten alkaa armoton työnhakuprosessi. Vaikka tosi mielelläni olisin ja touhuisin vaan koirieni kanssa, mutta siitä ei valitettavasti makseta palkkaa. Eli hakusessa on päivätyö, viikonloput vapaat. Enemmän aikaa koirille ja miehelle!

Neideille kuuluu myös oikein hyvää. Almalle aloitettiin Catrophen-sarja viime viikon perjantaina. Lumo on kasvanut jo isoksi, piiitkäksi paimentytöksi. Korkeutta on about 45cm (ei tarttis pahemmin enää tuota korkeutta kasvaa…) ja painoa Alman kanssa saman verran, muutama sata grammaa alle 15kg. Ovat tietenkin kyllä niiin erinäköisiä, että vaikea uskoa tyttöjen painavan saman verran.

Huomenna juhlistetaan Alma-neidin 16-vuotis synttäreitä. Emäntä on kutsunut Portugeesit kylään, ja tarkoitus on tehdä koirille jotain synttäriherkkua. Sunnuntai-päivä menee sitten Lumo-neidin ensimmäisissä näytelmissä. Eli tänään ja huomenna on tiedossa erinäisiä kauneudenhoitotoimenpiteitä. Toivotaan onnea ja menestystä neidille. Ja vaikka sitä ei tulisi, niin Lumotus on kyllä mammalle kaunein lappalaistyttö. Haussun hauska, kaunis ja ilmeikäs naamiotyttö.

Nyt täytyy alkaa toimimaan, että saa työn palautettua.

Touhotuksia: Töölön reissu, sunnuntai Luukissa, koirapuistoilua

Viime viikonloppuun mahtui paljon touhua ja tohinaa..

Sain kutsun lauantaiksi ystäväni Sannan luokse Töölööseen syömään ja viettämään tyttöjeniltaa. Päätin ottaa Lumon mukaan reissuun, kun tytöllä muuten oli rankemmasta liikunnasta ns. lepopäivä. Alma puolestaan meni lauantaina isäni luokse yökylään rentoutumaan.

Saatiin Lumon kanssa kyyti Urheilukadulle. Ajattelin kävellä hieman ennen Sannalle menoa, ja neidin haluavan tehdä tarpeensa asfaltin sijaan nurmikolle. Kaupunki on täynnä uusia ja ihmeellisiä hajuja sekä asioita. Ei siinä haistelulta mitään pissaa tehty, mutta haisteltiin aivan vallattoman ihanaa lehtikasaa, ja kappas, neitiä kutsuessani hänellä oli hampaissaan oikein soma ja jäykkä citypupu. Siis kuollut sellainen. Suustani pääsi aika napakka ”IRTI!” ja onneksi saaliista myös irrotettiin saman tein. Ei meillä täällä ”maalla” ole ollut tapana jemmata raatoja lehtikasoihin… No, piti sitten varoa ”suukottelemasta” neidin kanssa sinä iltana, ja emäntää hiukka huolestutti mihin pupu oli menehtynyt, auton alle ei ollut näyttänyt jääneen. No Lumo voi kuitenkin hyvin ja se on pääasia. Kotiin tultiin puolen yön aikaan bussilla. Matka meni mukavasti. Bussissa on vaan tylsää, kun ei saa morjestaa kaikkia kanssamatkustajia, joten tehtiin pieniä kontaktitreenejä matkan aikana ja palkaksi namia. Ihanaa huomata, että Lumo on kyllä tosi pätevä pikku matkalainen julkisissa.

Lumo

Sunnuntaiksi oli sovittu Nooran, Peiqin ja Aidan kanssa ulkoilutreffit. Paikaksi päätettiin Sipoon koirametsän ja ainaisen Pitkäkosken sijaan Luukki. Luukissa on siisti ja valtavan suuri nurmipohjainen koirapuisto. Alkuun menimme puistoon, ja sateen alkaessa päätimme lähteä kävelemään. Käveltiin ehkä reilun kolmen kilometrin mittainen lenkki ”miellyttävässä” sateessa.. Harva on yhtä hullu kuin koiraihmiset, että ulkoilee säässä kuin säässä. Hyvä puoli on se, että sateella saa olla aika rauhakseen. Koirat kulkivat lähes koko matkan vapaana. Että oli tytöillä kivaa! Puolentoista tunnin jälkeen Luukista lähti kolme litimärkää koiruutta ja kaksi emäntää.

Peiqi ja Lumo

Alkaneella viikolla on nautittu syyssäistä sekä läheisellä ulkoilualueella, että koirapuistossa. Almakin lähtee aina hyvillä ilmoilla puistoon hengailemaan. Mummeli onkin ollut melko pirteä, ja hymyssä suin katselin Almiksen toimintaa eräänä iltana kun laitoin tytöille iltapöpskiä. Mummeli pyörähteli, hyppi ja nousi jopa keittiön tasoa vasten. Herkkujen eteenhän Alma teki nuorempana mitä vaan, ja erinäisiä aikoja.. Vanhemmaksi tullessaan kyllästyi nopeammin, ja komensi takaisin, että annahan jo!

 Alma nautiskelee syysauringosta

Lumo on todellinen joka sään koira, ainakin vielä tässä iässä. Vielä ei ole sattunut kohdalle sellaista säätä, jossa neiti ei viihtyisi. Ja hyvä niin. Huomasin tiistai-iltana, että meillä kotona asuu koirien lisäksi myös majava… Yhtä sängyn jalkaa on hieman pyöristetty, samoin yhden hyllykön alimman hyllyn kulmaa jyystetty. Kyseessä on 99,9 % todennäköisyydellä Lumo-majava. Luitahan meillä ei tosiaan ole tarjolla, eikä mitään muitakaan virikkeitä pienille koirille… Ehkä näistä järsityistä huonekaluista selvitään, sängyn jalkoja saa uusia, ja hyllykin on vaan Ikeasta. Sitä paitsi entisöidyt huonekaluthan ovat muotia!
 

Viikonpäästä sunnuntaina on tiedossa Lumo-neidin ensimmäinen näytelmä. Lumo esiintyy numerolla 198. Eilen tuli kirje kotiin. Vähän jänskättää. Onneksi Mikon sisko Maarit on lupautunut esittämään Lumon. Saanpahan ensimmäisellä kerralla katsoa kuinka homma toimii. Seisomista ja ylipäänsä näyttelytreeniä olisi pitänyt tehdä huomattavasti enemmän. Että katsotaan miten menee. Mutta onneksi aikaa näiden asioiden petraamiseen on. Seuraavan kerran mennään todennäköisesti vasta Paimensukuisten Katselmukseen keväällä. Ellei sitten Mikko innostu ajelemaan Turkkuseen tammikuun 2009 lopulla… Katsotaan.

Pikku-prinsessa kohtasi sammakon ja muita kuulumisia

En oikeastaan tiedä voiko tuota meidän lauman pikku-pärtsyä kutsua luonteensa puolesta prinsessaksi, mutta sellainen hän ainakin emännälle on, oikea silmäterä, rohkea rapa-rinsessa :)

Lumon kanssa on taas touhuiltu tällä viikolla. Aamuihin on mahtunut mukavia ulkoilutuokioita Raappavuoren ja Variston suunnassa. Olemme jo alku syksystä muutamina aamuina sattumalta törmänneet kahteen rouvaan koiriensa (saksanseisoja narttu ja pieni villakoira uros) kanssa. Lumo ja nämä kaksi muuta koiraa ovat sitten tutustuneet ja leikkineet keskenään. Näistä viikoittaisista aamutapaamista on alkanut jo muodostua jonkinmoinen traditio, sillä me olemme Lumon kanssa aina samoihin aikoihin liikenteessä kuin he, ja aamusella ulkoilualueella on mukava liikkua, kun koiria pystyy huolettomammin pitämään vapaana. No, näiden viikkojen aikana olemme tutustuneet myös näiden kahden rouvan kolmeen muuhun ystävään koirineen. Parhaimmillaan nurmikentällä siis pyyhältää kuutisen koiraa. Suomenlapinkoira on edustettuna kaksin verroin kun Lumon lisäksi paikalla on kymmenkuinen uros. On saksanseisojaa, pientä villakoiraa, lyhytkarvaista collieta ja kääpiösnautseri. Kaikki sulassa sovussa keskenään. Lumolla ja tällä rotutoverilla leikki sujuu kuin valssi, ja kivaa on. Emäntäkin saa kunnon herätyksen reilun tunnin mittaisella aamu-ulkoilulla, aina kun viikolla sattuu "pidempiä aamuja".

Tällä viikolla on päästy nauttimaan vuoroin auringosta ja vuoroin sateesta. Alma ei oikein sateesta piittaa, se on pakolliset kuviot ja mahdollisimman nopeasti sisään kiitos. Lumolle taas säällä ei ole väliä, onhan hän ihka aito säänkestävä Suomenlapinkoira. Ja hyvä niin. Eilen illalla satoi ihan kiitettävästi kun lähdimme ulkoilemaan. Lumo yritti metsästää kuonolle tippuvia vesipisaroita, mutta kyllästyi siihen hetken yritettyään. Kävimme koirapuistossa hieman treenailemssa sekä nauttimassa sateesta ja puiston märästä hiekkapohjasta. Lähtiessämme Lumo tapasi ensimmäistä kertaa Saku-sammakon. Voi sitä ihmetystä. Sammakko hyppii, Lumo metsästää, hyppy ja metsästys, kunnes lopulta Lumo ilmeisesti teki lähempää tuttavuutta sammakkoon suullaan. Sammakko jäi paikalleen. Hämärässä ei kunnolla nähnyt, että olisko neiti vahingoittanut sammakkoa. Koska saalis ei selvästikään enää liikkunut, mutta tuoksui aivan mielettömän hyvältä, niin yrittipä Lumo vielä hieraista itseään sammakko-paran päälle... Siinä kuitenkaan onnistumatta.

Tämä on Lumon villikko-ilme. Ilmeestä näkee, että kohta lähtee.. Aika velmun näköinen tyttö, eikö?

Rauhoittavat signaalit ja konkretiaa luoksetuloon

Taas on uusi viikko vierähtänyt käyntiin, ja emännällä kolmisen viikkoa opinnäytetyön palautukseen. Päätin ilmeisemmin jo aikaa sitten syvällä mieleni sopukoissa, että teen sen loppuun kiireellä ja paineen alaisena. Tätä nyt päivitellään kuitenkin...

Viikonloppuna tuli nautittua ihanista syyssäistä ja käveltyä läheisellä sänkipellolla. Voi sitä pienen koiran iloa ja riemua, kun sai kirmata syksyisessä säässä avaralla pellolla. Isännän ollessa mukana sekä lauantain, että sunnuntain päivälenkillä, teimme Lumolle muutamia hakuja metsässä. Lumo on niin taitava pieni kotieläin!!! Ei puhettakaan, että isäntä olisi jäänyt herkkujensa kanssa löytämättä.

Lauantaina tytöillä, tai lähinnä Lumolla, oli jännää kun istuttiin iltaa ystävien kanssa, ja hurmaava Sampo-Akita oli mukana illan vietossa. Sampo on ystäväni Marikan 4-vuotias Akita uros. Hyvin jäävi ja rauhallinen isomies. Ja Lumo on Samposta aina ihan pähkinöissä! Sampo on NIIIIIIIN ihana. Ilta venyi tietenkin yöhön, Alma-mummo meni normaalisti nukkumaan kymmenen aikaan, mutta Lumo nyt ei tietenkään voinut malttaa. Sunnuntaina olikin sitten aamu-uninen ja ehkä muutenkin hieman väsyneen oloinen koiruus.

Sunnuntaina aloitin lukemaan lainaksi samaani Turid Rugaasin kirjaa, Rauhoittavat Signaalit. Voin suositella kirjaa lämpimästi kaikille, jotka ovat kiinnostuneet koirien elekielestä, ja etenkin rauhoittavista signaaleista, sekä niiden käyttämisestä. Maanantaiaamuna kirja oli luettu loppuun, ja ei kuin havaintoja tekemään. Vaikka osa asioista oli minulle entuudestaan tuttuja, moni sai kuitenkin uutta perspektiiviä. Meillä monilla kun on tapana "inhimillistää" koiria ja niiden käyttäytymistä. Omia koiriani tarkkaillessa olen oppinut yhden päivän aikana ihan mielettömän paljon.

Lumo on erittäin taitava oman kielensä asiantuntija. Tietenkin nuoren koiran vilkkautta ja tekemisiä tulee seurattua jo senkin takia, koska ulkoilemme ja touhuamme paljon päivittäin. Lumo viestittää hyvin paljon rauhoittavilla signaaleilla. Alman taas ollessa ikäneito, ja ymmärrettävästi rauhallisempi, viestintä ei ole välttämättä yhtä selkeää, ja tuntuu, että sitä tapahtuu huomattavasti vähemmän.

Kuitenkin, koska tuon luokse tulon kanssa tulee ajoittain painiskeltua, niin otin käytäntöön muutamia Turid Rugaasin neuvoja. Omasta mielestäni en ole koskaan Lumoa kutsuessani uhkaava, käytän "lirkuttelevaa" ja iloista äänensävyä, enkä ikinä huuda tai raivoa koirilleni. Mutta jossain kuitenkin aina satunnaisesti klikkaa väärin, ehkä elekielessä? Kokeilin kuitenkin tänään metsälenkillä uudenlaisia luokse tuloja. Mihinkään tokokentälle näiden kanssa ei varsinaisesti ole asiaa, mutta jospa se tästä sitten lähtisi. Kyykistyin, kutsuin Lumoa, ja joka kerta kutsuessani käänsin pääni ja katsoin muualle. Lähetin siis Lumolle rauhoittavan signaalin -  olen mukava, ystävällinen ja vaaraton, tule luokseni. Se toimi. Kokeilin useamman kerran, ja joka kerralla neiti juoksi luokseni, sai palkan ja matka jatkui. Täytyy siis selkeästi kiinnittää huomiota omaan kehonkieleen. Kyykistyn kyllä lähes aina koiraa kutsuessa, mutta teen todennäköisesti samalla jotain, mikä vie konkretian kutsulta. Tästä siis täytyy jatkaa. Tietenkin ne ajat, joina mammaa ei välttämättä kuunnella vähäänkään, on auttamatta tulossa.

Rauhoittavista signaaleista innostuneena olen siis vääjäämättä tarkkaillut koiria, omiani sekä muiden. Hyvin antoisaa puuhaa sekä äärettömän mielenkiintoista, ikävää vaan, että monet koiranomistajat ovat hyvinkin ulalla koirien käyttämästä kielestä.. Mutta nyt iltapissalle, ja sen jälkeen purkittamaan tytöille tekemäni palkkanamit.

Onnistumisen tunteita

Koiran kanssa touhuaminen on kaikkien ajoittaisten vastoinkäymisten vastapainoksi myös äärimmäisen palkitsevaa. Tämän päiväsellä metsälenkillä tuntui taas siltä, että hei meillähän on jonkinlainen yhteys! Tällä en tosiaan tarkoita, ettei meillä Lumon kanssa olisi yhteyttä, se meillä on, mutta täytyy muistaa, että neidillä on myös olemassa ns. omatahto. Eli haastetta koulutuksen suhteen löytyy, mutta onnistumisen tunteita saadaan molemmat onneksi kokea päivittäin. Mitään täydellisiä suorituksia en todellakaan vaadi vielä tässä vaiheessa. Liikkeiden ja osaamisen hionta alkaa sitten kun asiat osataan (jotkut on sitä mieltä, että ne asiat kannattaisi opettaa oikein jo alkuvaiheessa, mutta meillä tehdään sitten enemmän töitä...)  

Luoksetulo toimi tällä kertaa kohtuullisen mukavasti, ajoittain nihkeesti, mutta toimi kuitenkin. Mulla on tapana kutsua neitiä aina silloin tällöin luokse, palkata ja vapauttaa. Lumo kulkikin oikeastaan lähes koko matkan metsäreitillä ja kävelyteillä vapaana. Lumo hallitsee myös vaihtelevasti odota-käskyn, joka siis tarkoittaa sitä, että pysähdytään ja odotetaan emäntää. Usein Lumo myös odottaessaan istahtaa ja katsoo, että tule jo! Koulutuksessa käytän naksutinta, ja palkkaan yleisesti namilla, joskus ja joissakin tilanteissa, kuten luokse tulossa, narupallolla tai patukalla. Tosin jos näköpiirissä on jotain super-mega-kiinnostavaa ja vaikka toiminta vahvistettaisiin naksuttimella, niin se ei vaan aina toimi. Eli pentuaikojen ahmattimaisuus on mennyttä aikaa, ainakin toistaiseksi. 

Paikallaoloa en ole ajatellut vielä edes varsinaisesti opettaa, vaan lisään hiljalleen istumiseen ja maassa olemiseen aikaa ja matkaa. Eli ajatuksena on, että sitten joskus kun asia osataan, niin esim. kun istutaan, istutaan kunnes vapautetaan tai annetaan uusi "käsky". Perusasentoa opetellaan kanssa. Lumolla on sellainen tapa, että jos typy on kontaktissa muhun kun kävellään, jos pysähdyn, niin Lumo aika vakiintuneesti istuu lähes oikeaan kohtaan. Eli liikkeestä ollaan perusasentoa treenitty myös, mutta ilman seuraa tms. käskyä. Eli sana sivulle tulee kun pysähdytään ja istutaan. Luokse tulossa neiti myös monesti tulee, ja istuu suoraan eteen.  Penni ajatuksistani siis koulutuksen suhteen..

Viikkokuulumisia

Taas on viikko vierähtänyt, ja lokakuu laukkaa vuoroin sateisena, vuoroin aurinkoisena eteenpäin.

Viikon aikana ollaan treffattu Raappavuorella Sampo-Akita, sekä Kleinspitz Hippi ja Pomerian Pommi. Koirilla oli hauskaa ja rapa roiskui. Pomerian Pommista tuli tosin Lumon kiusankappale. Neiti kärkkyi ja ehkä hieman provosoi vuoden ikäistä poikaa, joka sitten alistui ja kellahti pörröisellä turkillaan märkään ja saviseen maahan.  Lumo siinä ihmetteli, ei oikein tuntunut ymmärtävän elettä. Siinä tulivat sitten Sampo ja Hippi Pommin apuun, kun pikku-neiti meinasi tämän jyrätä. Tuli Lumosta siis täysin uusi puoli esille. Tosin tuota provokaatiota on saattanut tulla aikaisemminkin esille, mutta nyt selkeästi Pommi oli heikomman oloinen. Koirien kieltä ja käyttäytymistä on mielenkiintoista seurata. Etenkin kun tulee uusia tuttavuuksia, ja ilmassa on pientä testauksen ja kokeellista vallan asettelun makua.

Lumon viisikuispäivää vietettiin viime viikon sunnuntaina Pitkäkoskella. Nautimme kauniista lokakuisesta syyssäästä alkuun koirapuistossa, jossa neiti bongasi taas puiston isoimman kaverin, kultaisennoutajauroksen. Meno oli kerrassaan taas varsin riehakasta, ja puiston ojissa tuli viilennettyä sekä jalkoja että vatsanalusta... Puistossa vietetyn reilu puolituntisen jälkeen Alma-mummeli meni autoon ottamaan kauneusunensa, ja me jatkoimme pienellä kävelylenkillä Pitkäkosken ulkoilumaastoissa. Koirakaverina tällä kertaa oli Espanjan lahja Suomelle, ihanainen Podengomiksi Curro. Kävelyreitti kulki ison pellon reunassa, jossa koirat saivat olla vapaana, voi sitä riemun tunnetta. Kävelyn päätteeksi istahdettiin ulkoilumajalle juomaan kahvit, ja koirat nauttivat rapsutuksista, ja Alma sai tietenkin sen maistiaisensa munkista.

Lumo kerrassaan nauttii ulkoilusta, ja etenkin vapaana juoksemisesta. Muiden koirien kanssa on usein kuin kala vedessä. Yleensä mitä isompi kaveri, sen hauskempaa Lumolla on. Viikolla treffattiin lähipuistossa nuori Rottweiler narttu, jonka kanssa oli sangen hauskaa. Lumo nappasi pienen kepin ja juoksutti rotikkaa ympäri puistoa. (Lumon äidillä, Unnalla, on kotilaumassaan Rottweiler, ja Unnahan on heidän lauman pomo). Emäntää välillä hirvitää kun leikkikavereina on reilusti isompia koiria, mutta tähän asti Lumon koko ja ikä on luonnostaan huomioitu leikeissä. Törmättiin muuten yhtenä aamuna 10 kuiseen Lapinkoirauros Nikkeen Raappavuorilla, ja annettiin lapsosten leikkiä vapaana. Samanrotuisilla leikki rullaa mainiosti lähes aina!

Luokse tulossa on edelleen, ja varmasti vielä jonkun aikaa, välillä enemmän ja toisinaan vähemmän petrattavaa. Koirapuistossa luoksetulotreenit menee yleensä paremmin kuin metsässä, paitsi jos puistossa on mieletön härdelli, niin mamman pitää tarkkailla ja löytää se sopiva hetki, jolloin Lumo on kuulolla. Tällä viikolla neiti testailikin emäntää metsässä, kauas ei lähde, ja katsoo aina mamman liikkeitä sivusilmällä , mutta luokse kutsuessa tulee kohta ja painaa ohi... Ihanaa. Siinä sitten suunnanvaihtoja ja piilosleikkiä hetken verran, narupallolla leikittelyä, pari onnistunutta luokse tuloa ja sitten kiinni.

Hoidellaan tässä aamupuuhat, ja sitten mennään Lumon kanssa nauttimaan sateisesta metsästä. Ja treenimään sitä luoksetuloa

Viehkeä Lumo-neiti

Syyskuu oli ja meni.. Lokakuu alkoi sateisena

Niin sitä vierähti taas tovi tämänkin päivittämisessä... No, sanotaan vaikka että oli tietoteknisiä ongelmia. Ja niin sanoessani en edes valehtele. Tietokoneiden lisäksi harmia on tuottanut kameran akut, sekä niiden lataaminen. Kuviakaan en siis ole päässyt ottamaan.

Lumo tulee tasan viisi kuukautta 5. lokakuuta. Juhannuksen jälkeisestä pienen pienestä neljä kiloisesta nallenpallerosta on kasvanut hienon hieno reilu 13 kiloinen nuori koiraneiti. Hampaita alettiin vaihtamaan kolmen ja puolen kuukauden iässä, ja nyt mamman silmän mukaan kaikki näyttäisi olevan vaihdettu. Kehitys on ollut huimaa (niin kuin se koiraeläimillä tuppaa olemaan), ja kohti koiran murkkuikää siis matkataan.

 Lumo 8 viikkoa

Syyskuuhun mahtui Helsingin seudun kennelpiirin pentukurssi, jonka oppeja nyt sitten treenaillaan. Tähtäimessä asioiden sisäistäminen niin emännän kuin Lumonkin osalta, ja ilmoittautuminen Toko 1-kurssille.  Jos ensi keväänä pääsisi sitten jatkamaan tottistelua häiriöympäristössä.

Toki syyskuussa oli monta mukavan touhukasta viikonloppuakin. Kuun alusta vierailtiin Lumon kasvattajan, Kennel VIlli-Joikhun Anja-Riitta Hyttisen luona Evitskogissa. Voi sitä riekkumisen riemua kun siskokset Lumo ja Dixi (Villi-Joikhu Super-Säpinä) pistivät menemään. Seurana reilu vuoden ikäinen Dani tyttö (Villi-Joikhu Elegantti). Neljä tuntia vierähti tyttöjen riemua katsellessa. Välillä viilennyttiin pihamaan suihkulähteellä, jonka jälkeen jatkettiin Dixin aloittaman kuopan kaivamista. Kotiin lähti siis onnellisen väsynyt pieni Lumo-koiruus.

 

Lumo Sipoon Koirametsässä syyskuu 2008. Kuva Pasi Jäntti

Kuun aikana käytiin myös Sipoon koirametsässä nauttimassa syyskuun aurinkoista säistä Portugalinvesikoirien Ursan (Parisade Jou), Feran (Tajmadoran Ginger) ja Santoksen (Tajmadoran Santos) kanssa ja Pitkäkosken mahtavan suurissa ja ihanissa koirapuistoissa seurana Suomenlapinkoira nartut Peiqi (Villi-Joikhu Joulunloiste) ja Aida (Villi-Joikhu Yksiainoa) sekä Staffordshirenbullterrieri tyttö Nelly (Jetstaff Unique Girl). Yhtenä sunnuntaina kokoonnuttiin Pitkäkoskelle viiden Paimensukuisen voimin, mukana tietenkin Lumo, sekä Peiqi, Aida ja kaksi Nennikka-kennelin kasvattiurosta Taiga ja Moritz. Siinä riitti haukkua ja touhua, sekä emännillä ihailtavaa viittä samanrotuista katsellessa.

Lumon ja Nellyn leikkiä. Kuva Ari Murtonen

Lokakuun ensimmäisenä keskiviikkona oltiin toistamiseen vierailemassa Espoon pelastuskoirien rauniotreeneissä Oittaalla. Lumo pääsi myös uudemman kerran tutustumaan rauniohakuun muutamien helppojen maalimiesten etsimisen voimin. Lumon mielestä etsiminen on sangen hauskaa puuhaa, ja neiti käyttääkin nenäänsä ihan mukavasti. Etsintäharjoitteita pyritäänkin tekemään leikin varjolla viikoittain, aina kun saadaan isäntä mukaan puuhiin. Toivottavasti päästään jossain vaiheessa ihan virallisestikin mukaan pelastuskoiratoimintaan.

 

Koiruuksien kuulumisia...

Huomaamatta melkein kaksi viikkoa kulunut siitä, kun kirjoitin päivittäväni blogia säännöllisesti... Viimeiseen kahteen viikkoon mahtuukin tapahtumaa, niin tarinoidaan tiivistetysti.

Lumo teki ensimmäisen pitkän automatkansa iloiseen Itä-Suomeen, Imatralle, viime viikonloppuna. Matka meni hienosti, niin kuin autoilu noin yleensäkin tältä pikku-neidiltä. Alma mummeli vietiin Espooseen Mikon siskon hellään huomaan, hermolomalle, missä kukaan riiviötär ei ole repimässä hännästä tai hyppimässä kuratassuinensa päälle. Lumolla oli siis käytössää koko takapenkki, jossa neiti matkusti turvavöissä, milloin keräkettusena, milloin rötkötti pitkällään vallaten koko takapenkin.

Imatralla nautittiin äitini herkkupadoista ja tutustuttiin Imatran uusiin hajuihin sekä Lumolle täysin uuteen ympäristöön. Lumo sai taas yhden koirakaverin lisää, äitini Espanjasta lähtöisin olevan, entisen kodittoman terrierimiksi Dixin. Alkuun oli vähän käninää ilmassa, Dixillä on hassu, terriereille tyypillinen tapa, känistä ja päristä. Pahaa sillä ei terrieri-herra kuitenkaan tarkoita. Ehkä mitään sydänystäviä Lumosta ja Dixistä ei viikonlopun aikana tullut, Lumon riekkuminen kävi välillä Dixiä hermoon, mutta yltyivät kaverukset kuitenkin leikkiin muutaman kerran. Reissussa käytiin ihmettelemässä hevosiakin läheisellä tallilla. Ehkä hieman jänniä, isoja, hyvän tuoksuisia otuksia, joiden jätöksissä on mukava käydä pyörimässä. Tokihan niille täytyi hieman puksutella, eikä sen läheisempää tuttavuutta ensimmäisellä kierroksella tehty, mutta ehkä ensi kerralla...

Kuluvalla viikolla oli toiseksi viimeinen kerta pentukurssia. Ollaan käyty tunnollisesti treenimässä Lumon kanssa, viime kerralla mammaa vaivanneesta flunssasta huolimatta oltiin terävänä paikalla. Ja toki sitä treeniä on tehty kotona, lenkillä, koirapuistossa, kaikkialla, joka päivä ja jonkun verran. Lumolla oli hieman omaa hauskaa tämän viikon treenien viimeisessä luokse tulo harjoituksessa. Neiti kävi pikkasen kuumana treenien loppupuolella, ja viimeisessä luokse tulossa ampaisi rakettina mamman ohitse, ja nurmikolle kakalle :D Siitä ei sitten suinkaan tultu kutsusta ja karkuun juoksemisesta luokse, vaan lähdettiin huitelemaan vähän enempi treenanneiden koirakoiden sekaan. Ei paljon naurattanut ei, vaikka "lapsihan" tuo vielä on. Vihainen ei voi, eikä missään nimessä saa olla. Me kuitenkin harjoitellaan luokse tuloa päivittäin, ja se menee kohtuu hyvin. Pientä testausta on ilmassa aina aika-ajoin, mutta se kuulunee asiaan. Mutta minkäs teet, kun ympärillä on mega kivoja juttuja ja hajuja, ja silloin tulee monesti Lumotuksen kuulosta hieman selektiivinen. Kysyipä tässä yksi päivä semmoinen ehkä 10-12 vanha tyttö koirapuistossa Lumoa kutsuttuaan, että tunnistaako se sen nimen.. Kyllähän se tunnistaa, aina halutessaan, mutta jos mielenkiinto on jossain muussa, niin kontaktin luominen on hieman haastavaa ainakin toistaiseksi. Mamman tarttee varmaan opetella jotain sirkustemppuja tai vastaavaa, saadakseen neidin huomion tiukan paikan tullen...

Tässä tyttojen kanssa odotellaan, että Mikko tulee koulusta, ja lähdetään ajelemaan kohti Käpälämäkeä. Alma menee verinäytteeseen. Katsotaan maksa-arvot, ja seerumin lääkeainepitoisuus. Takana melkein 12  tunnin paasto, ja mummelilla on ollut tänään maailmankirjat sekaisin, koska  sattuneesta syystä aamulenkin jälkeen ei tullutkaan ruokaa... Mammaa seurattiin. Tultiin vessan ovelle kurkkaamaan, vaellettiin huoneesta toiseen, aina päätyen keittiöön. Odoteltiin keittiössä, ja taas tultiin katsomaan emäntää. Almiksen ilmeestä näki, että "etsä oikeesti tajua, että mulla on N-Ä-L-K-Ä!!!" No onhan se muutos perusrutiineihin, kun 16-vuoden ajan, lähes aina aamulenkin jälkeen on saatu pöperöä massuun. Ja Alma nyt tiettävästi on meidän lauman suurin herkkusuu. No, tarkoituksena kaikesta tästä aamuisesta "kärsimyksestä" onkin valmistaa tytöille tänään nameja Reviiri-lehden ohjeen mukaan... Saadaan Lumotuksellekin terveellisempiä palkkausnameja nakkien ja lihapullien sijaan.

Mamman typytyttöset

Vihdoin ja viimein...

 ... sain aikaseksi edes blogin, kun kotisivujen tekeminen on hieman jäänyt. Ehkä sitten joskus tulevaisuudessa, kunhan saan ensin tuon opinnäytetyön pois alta..

Tähän on siis jatkoa kuulumisineen ja koiramaisine tilanteineen tulossa! Pyrin kirjoittelemaan mahdollisimman usein näiden ihanaisten otuksieni sattumia ja tapahtumia. Nyt kuitenkin kutsuu ilta-aktivoinnit ulkoilujen merkeissä!